Pöheikkö, pöpelikkö, joutomaa, virkistysalue, -rakkaalla lapsella on monta nimeä. Haastattelin aistietnografisen tutkimuksen kurssia varten ohikulkijoita Kauppiaskadulla, tutkimme Österbladin korttelin merkitystä ihmisille. Yllätyksekseni moni haastateltava toi esille muistojaan ”Börssin pöheiköstä”. Tuo ”pöheikkö” on sittemmin muuttunut katetuksi terassiksi, mutta aiemmin siellä pensaikkojen keskellä poltettiin salaa tupakkaa ja suudeltiin ensisuudelmat.
Olen jo jonkin aikaa pohtinut näiden rakentamattomien ja luonnontilaisten alueiden merkitystä kaupunkieläimille. Kuitenkin tämän kokemuksen myötä lähdin pohtimaan niiden merkitystä myös kulttuurisesta näkökulmasta, mitä pöheiköt merkitsevät kaupungin asukkaille?
Turussa on käynnissä monia rakennushankkeita, joissa nämä pöheiköt tuntuvat olevan ns. vapaata riistaa vailla sen suurempaa merkitystä millekään, tai kenellekään. Turun Sanomat julkaisi 25.3 uutisen ”Raitsikka varikon paikalle sinetti: syö Iso-Heikkilän virkistysalueen ja lisää melua”. Somessa aihe herätti keskustelua, jotkut naureskelivat käsitteelle virkistysalue, kun taas toiset kertoivat rakkaista muistoistaan alueesta.
Osallistuin Hyvinvoiva Linnakaupunki-hankkeen päätösseminaariin Forum Marinumissa, missä jälleen kerran nuo näkymättömät pöheiköt onnistuivat varastamaan pääroolin. ”Hyvinvoinnin suunniteltu, koettu ja aistittu sosio-materiallisuus Turun Linnakaupungissa” on Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittama, Turun yliopiston sekä Åbo Akademin yhteinen hanke.
Tutkijoiden esitellessä tuloksia, huomioni kiinnittyi siihen, miten rakentamaton junaradan varsi oli monille ihmisille mieluinen ja tärkeä jokapäiväinen kulkureitti. Se koettiin hyvänä oikotienä, mutta sen lisäksi tärkeää oli luonnontilaisuus, -siellä saattoi seurata pikkulintujen touhuja, ottaa pienen hengähdystauon ihmisen hallitsemasta todellisuudesta. Monille tärkeät junanratavarren oikopolut tulevat katoamaan, kun rakentaminen alueella jatkuu ja luonnontilaisen virkistysalueen tai pöheikön sijaan voimme tulevaisuudessa ”ihastella” ihmisen muovaamaa puistomaista virkistysaluetta.
Näillä villeillä pöheiköillä on tärkeä merkitys kaupunkieläimille, mutta myös kaupungin asukkaille. Ulospäin villit risukot kätkevät sisälleen kivirakennelmia, lasten majoja, eläinten kotikoloja, niihin tullaan ihastelemaan pikkulintujen elämää. Ne kantavat muistoja ja ovat tiloja, joihin tullaan haaveilemaan tulevaisuudesta sekä aistimaan luontoa. Kaupunkieläimet ovat tärkeitä monille ihmisille. Oletko joskus tavannut vanhuksen, joka iltahämärässä kaivaa kassistaan eväitä ruokkiakseen alueen kettuja tai selkälokkeja? Minä olen, ja haluan osaltani auttaa näitä henkilöitä, ja jatkaa heidän sinnikästä työtään suojelemalla kaupunkieläinten elintilat.
Hiljainen ja kätketty maailma on osa kaupunkiamme, sen arvoa on vaikea nähdä tai mitata rahassa, mutta se on silti olemassa ja sitä tulee suojella silloin kun se on vaarassa.
Näitä rakentamattomia alueita ei rakentamiselta turvaa mikään, siksi minulla on radikaalilta kuulostava ehdotus: Turun kaupungin tulee laatia uusi kaavamerkki, ja merkitä asemakaavaan pienet pöheiköt, joihin ei sallita rakentamista. Näiden alueiden tulee muodostaa verkosto, millä varmistetaan kaupunkieläimille elintila, asukkaille virkistyspaikkoja, sekä lapsille poikkeuslupa rakentaa risumajoja. Samalla kaavamerkki suojelisi kaupunkia sitä uhkaavalta liian tiiviiltä rakentamiselta, mihin hyvien diilien houkuttelemana päättäjät helposti sortuvat.
Elävä kaupunki muodostuu monista eri tasoista ja ulottuvuuksista, jo niiden hahmottaminen on hankalaa, puhumattakaan niiden taloudellisen hyödyn arvioinnista. Turussa puhutaan ja satsataan vetovoimahankkeisiin, olisiko viimein aika pysähtyä tarkastelemaan näitä ns. näkymättömiä vetovoimatekijöitä, ilman välittömän taloudellisen vaikutuksen kehystä tai tavoitteita?
Uuden kaavamerkinnän laatiminen on harvinaista, sille ei kuitenkaan ole esteenä laki tai raha, ainoastaan tahtotila ja luutuneet asenteenteet voivat vaikuttaa sen tekemiseen. Pöheikköjä suojelevaa merkintää ei ole vielä olemassa, uskonkin että sellaista ei ole aiemmin tarvittu. Mutta kun katson kaupunkiamme tänään, sitä millä vimmalla täällä rakennetaan, ja miten ”kasvun toiveikas ilosanoma” uhkaa jyrätä alleen hiljaisen ja näkymättömän olemisen. Koen, että on nyt aika turvata nämä luonnontilaiset alueet. Ihmisen ei kuulu hallita kaikkea, ja koska meillä on tänään siihen ennen näkemätön mahdollisuus, tulisi meidän ymmärtää suojella sitä vapaata luontoa itseltämme.
Noora Salonen, etnologian opiskelija, luonto-ohjaaja, kuntavaaliehdokas nro 665